VENETSIALAISTEN AIKAAN

Eilen aamulla vuoteesta noustessani laskeuduin varovasti lattialle kuulostelemaan nilkan tilannetta ja onnekseni kipua ei juurikaan siinä enää ollut. Siispä auton keula kohti Kokkolaa. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, mutta länsituuli puhalteli melko kovasti. Venetsialaismaraton starttasi klo 11. Minä lähdin kokeilemaan jalan kestävyyttä täydelle matkalle.

Reitti juostiin neljänä 10,55 km lenkkinä ja kierrokselle mahtui kyllä melkoisesti ylämäkeäkin. Useita alikulkutunneleita ja niiden jälkeen aina lyhyt, mutta melko jyrkkä nousu. Kierroksen kaksi viimeistä kilometriä sisälsi myös nousua melkoisesti. Reitin pitkä suora oli onneksi sivumyötäistä, vastatuuli iski pahimmin kierroksen ylämäkiosuudella. Alku lähti minulta reippaasti liikkeelle ja samoin meni toinen kierroskin. Menohaluja tuntui olevan mulla kovastikin ja jouduin ihan tietoisesti ottamaan vähän vauhteja pois, kun iski pelko etten jaksa loppuun asti. Nimittäin eka kierroksen jälkeen huomasin, että puolikasta juoksevan "kilpasiskoni" Ellin selkä ei ollut kovinkaan kaukana ja se vain tuntui koko ajan lähestyvän. Jäitä hattuun ja järki käteen ajattelin. Liekö vauhdin pudotus toiminut ollenkaan sillä puolikkaan ajaksi tuli kutakuinkin 1.44.

Kolmas kierros lähti vielä ihan hyvin liikkeelle, mutta sitten sen loppupuolella matkan teko alkoi käydä hankalaksi. Ensimmäiset merkit pohkeiden krampeista tulivat noin 12 km ennen maalia. Ja niihin ylämäkiin ne vaan pahenivat. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä ja geelejä tankatessa jouduin ottamaan ensimmäiset kävely askeleet. Siinä mietein, että nyt taitaa tulla raskas kierros ja yhtään en ollut siinä asiassa väärässä. 10 km matkalle sain aikaa kulumaan noin tunnin verran. Juoksu muuttui kokoajan hankalammaksi, sillä pohkeet alkoivat olla jatkuvassa jännitystilassa ja kivikovat. Yhtään ei pystynyt vauhtia lisäämään, kun heti tuntu et juoksu loppuu siihen ja puukko on työnnettynä pohkeeseen. Ylämäet ja tasamaat piti koittaa mennä nilkka melko neutraalissa asennossa ja välttää varvastyöntöä. Alamäissä ei pystynyt myöskään vauhtia lisäämään, puhumattakaan mistään rennosta rullauksesta, kun sillon alkoi vielä lisäksi krampata varpaita. Muutaman kerran jouduin äkisti pysähtymään, kun oikein pohkeesta kiskaisi. Eipä siinä ollut muuta tehtävissä kuin pysähtyä hieromaan pohjetta ja venyttelemään. Molemmat pohkeet olivat samassa jamassa. Noin 5 km ennen maalia tilanne oli niin kamala, että keskeyttäminen oli ihan hiuskarvan varassa. Jos huoltajani ois ollu siinä kohdalla, kun se kramppi iski niin peli ois ollut selvä heti. Tai jos mulla ois ollu puhelin, oisin itku kurkussa soittanut hänet hakemaan. Mut eipä onneksi ollut, niin  kyynel silmäkulmassa matka jatkui. Ja sitten kun rakas huoltajani parin kilometrin jälkeen oli kohdallani ja antoi viimeiset juomat ja eväät loppumatkalle, ei enää ollut mulla muuta päämäärää kuin maalin vaikka väkisin.
Kahdelle viimeiselle kilsalle tuli pyörällä tsemppariksi Pete, mieheni vävy.
Hyvin tsemppaskin. Viimeisellä kilsalla hän sanoi, että; "Enää tuo yks nousu ja sitten on tasasta maaliin". Minä siihen vaikeroin että; " onhan siinä vielä se alikulun mäkiki" Siihen hän: " SITÄ EI LASKETA". Ja maalinkin hän näki puiden lomitse häämöttävän jo ainakin puoli kilometriä ennen.
Ja tulihan se sieltä lopulta. Maaliin poukkoilin jäykin jaloin ja sain loppuajaksi 3.39.02.

Olipas se oikea tuskien taival. Jalat ovat nin kipeät, kuin ois juossut ekan maratonin huonosti harjoitelleena. Kramppien syitä oon miettinyt. Oisko ollut alkuvauhti niin kovaa mun jaloille, että saivat shokin vai eikö suolat ym. imeytyneet. Vääränlaista harjoittelua? Pitkä tauko tässä alla juoksematta, kun tuota nilkkaa säästelin? Lihasepätasapaino? Pitää vielä puntaroida asioita. Ja miettiä, että täytyykö vielä yksi kokonainen käydä yrittämässä tälle vuodelle. On se kumma, ku aina joku paikka pettää. Nyt ois energiat riittäny ja hengitys pelittäny, mutta jalat sano yhteistyösopimuksen irti. Tällaistahan tämä on ja jossittelut on turhia. Tää vaan on niin kivaa kuitenkin. Vaikka välillä tuolla matkan varrella märyä vääntää ja ajattelee, että kyllä sitä on hullu ku tästä vielä vapaehtosesti maksaakin.
Oonkin aatellu, että maratonjuoksu ja synnytys on toisiinsa verrattavia asioita, molemmista ajattelee ettei enää ikinä siihen rääkkiin ja kohta huomaa olevansa taas lähtöviivalla :)