NO NIIN

Jokohan sitä sais heräteltyä tämän blogin uudelleen. Yritetään ainakin :) Olen nyt saanut itseni jollain muotoa motivoitua taasen harjoittelemaan. Kesä oli todella saamaton, laiskuus meinasi vallata tämän naisen kokonaan ja siitäpä tulikin sellainen "välivuosi". Nyt sitten uusin tavoittein kohti ensi kautta. Itsellähän tuo sarjakin muuttuu, kun tammikuussa napsahtaa taasen yksi vuosi lisää mittariin. Tulevana vuonna sarjani onkin N55.

Sen verran on tullut jo katseltua ensi vuoden Aikuisurheiluliiton kisakalenteria, että arvokisoja olisi tarjolla sopivalla hollilla. Huhtikuussa olisi jo SM-puolikas (paikkakuntaa en muista varmuudella, mutta olisiko ollut Vierumäellä). SM-maraton juostaan Kempeleessä elokuun alkupuolella. Ja Pohjoismaiden mestaruuskilpailut Ruotsissa heinäkuussa. Ja monia muita kisoja kalenterin täydeltä. Kisoja ei tosiaankaan puutu, jos vain sais tuota kuntoa nostettua ja pidettyä ehjän harjoittelukauden. No nyt treeni on kuitenkin aloitettu. Sunnuntaina tämä hymyili kilpaa auringon kanssa, kun juoksu maistui niin mukavalta ja sää suosi pitkällä lenkillä. Pitkät lenkit on olleet tosi vähinä koko kesän ja 21 km sunnuntaina menikin yllättävän helposti. Toissa viikolla oli oikeastaan ensimmäinen pitkä (20 km), joka ei todellakaan kulkenut kevyesti. Silloisella iltalenkillä sippasi nainen ja lamppu, molemmat.

Tuosta otsalampun hyytymisestä tuli mieleen, että meinasin olla eilen aamulla virkeä ja juoksennella töihin. Olin niin ajatellut, että lähtisin ennen kuutta juoksentelemaan tuonne pimeään aamuun niin ehtisin hyvin töihin ennen kahdeksaa. Mutta onneksi illalla aloin katselemaan pantasusien liikkumisia, kun sudet olivat viikonloppuna tappaneet hirvenpyynnissä olleen koiran täällä Nivalassa. No enhän minä sitten uskaltanutkaan lähteä otsalampun valossa juoksemaan, kun huomasin suden olevan tuossa Nivalan ja Sievin rajamailla. Arvelin, että aamullahan se on jo Kytöpuhdossa mua seuraamassa. Joten aamulenkki luonnossa vaihtui iltalenkkiin juoksumatolla. Ja siellä ei tarvinnut susia ajatella. On tää niin peestä, kun nykyään noitakin pitää pelätä. Henkilökohtaisesti pelkään susia enemmän kuin karhuja.
Muutamia vuosia sitten uskalsin vielä mennä tästäkin metsiä pitkin syntymäkotiini Ylivieskan Murtoon. Itseasiassa se oli 2011 ja juurikin näihin aikoihin vuodesta. Lokakuun 11 pv jäin tuolloin vuorotteluvapaalle ja heti muistaakseni seuraavalla viikolla tuon reissun tein. Aamulla ennen seitsemää lähdin vielä pimeyden vallitessa ja otsalampun valossa aluksi tietä tarpoen ja siitä metsäpoluille ja -linjoille. Matkaan meni hiukan yli 10 tuntia ja otsalamppua tarvitsi myös loppumatkasta, kun alkoi tulla taasen pimeä. Nyt en yksin lähtisi mistään hinnasta tuonne susien syötiksi. Kauhistuttaa pelkkä ajatuskin.

Johan tässä jotain tulikin. Eihän sitä pitkän tauon jälkeen kannata paljoa kirjoitella, että jaksatte tämän lukeakin. Koitan nyt olla aktiivinen tämän suhteen.