SUOLLA

Oon viettänyt nyt sitä helpompaa jaksoa harjoittelun suhteen. Ylimenokausi, leppkausi, mikä kausi lieneekin menossa, mutta nyt oon liikkunut vain fiilisten mukaan. Fiilikset onkin olleet lähinnä sellaiset, että sauvat käteen, kumpparit jalkaan ja suolle tarpomaan.

Viikko sitten lauantai-iltana pidin viimeisen kerran omaa äitiäni kädestä, kuulin hänen vaimean hengityksen ja sain painaa hänen paljon elämää nähneet silmänsä kiinni. Saattohoito kesti vajaan viikon ja nuot päivät olivat raskaita hänelle ja myös omaisille nähdä kuoleman saapuvan päivä päivältä lähemmäksi.  Toki kaikki tämän tiesimme ja olimme valmistautuneet siihen, mutta rakkaitaan ei kukaan antaisi pois.
Tämänkin vuoksi suolenkit ovat maistuneet minulle ja siellä on ollut hyvä antaa ajatusten vaeltaa. Se "erämaan" hiljaisuus ja puhdas luonto rauhoittaa mieltä, suo imee itseensä surua  ja kyyneliä. Huomaan niin kiintyneeni tuohon suolenkkeilyyn, että siitä on tulossa kohta mun ykkösharrastus.